maanantai 24. helmikuuta 2014

Selityksen makua

Oi ja voi miten on mennyt pitkä aika blogin päivittämisessä. Olen ollut tosi kiireinen ja niin arvelen myös kaima-Katjan myös olevan. Studion puitteissa osallistuin LOVE ME DO- häämessuille ja siinä romanttisessa huumassa menikin viikko ihan kevyesti. Tosin olin kuin jyrän alle jäänyt KOLME päivää vielä messujen jälkeen. Seisominen kivilattialla korkkareissa 11 tuntia oli aika kova rääkki vaivaiselle oikealle jalalle. Nilkka, joka ei ole tervehtynyt 1,5 vuoden takaisesta vammasta, ei tykännyt yhtään ja nyt tulehdus on entistä ärhäkämpi. Ja polvi ei tykkää muutenkaan liiallisesta seisomisesta, joten paketti oli sillä selvä. Mutta ei se mitenkään lieventänyt messuhuumaa.

Treenihommia en miettinyt oikeastaan kahteen viikkoon laisinkaan. Päätin etten ota huonoa omatuntoa pienestä pakonsanelemasta tauosta. Nimittäin messujen lisäksi herra Kyösti oli urheilulääkärin pakeilla ja operoidut nilkan nivelsiteet ovat pitäneet tämän rouvan sanoisinko "pikkasen kiireisenä". Joten armoa olen ihtelleni antanu!

Tämä vajaan kahden viikon treenitauko tuntuikin sitten raskaalta aloitukselta viime viikolla. Paikat oli jumissa ja motivaatiokin hitusen hukassa. Ekana päivänä riivin vähän paikkoja auki lihashuollolla ja vatsoja väänsin mukamas kovaa. Toisena päivänä oli tartuttava rautaan ja kyllä se vielä nousi. Motivaatio löytyi takataskusta ja oli ihana tunne saada tuntea lihaskipua! Treenasin sitten 3 päivää putkeen salilla. Kovaa. Nyt lepopäivä ja huomenna takaisin!

Tänään aloitin myös dieetin. Paino nimittäin ei tule alas haluttua tahtia ja tiedän kyllä syyn. Annoskoot on liian isot, mässään välipaloja ja en ole ollut niin turhan tarkka muutenkaan. Joten päätin ottaa järeämmät aseet käyttöön. Menen erittäin matalalla kalorimäärällä Jan Verhon neuvojen mukaan. Olen suunnitellut syömiset etukäteen -aaltoja-! Ja latasin uuteen puhelimeen calorie counter apsin. Suosittelen jokaiselle! Tämä aps on ilmainen, helppo ja nopea käyttää. Puhelin kulkee mulla ainakin joka paikkaan mukana ja ruuat on helppo merkata.

Teitä varmaan kiinnostaa tietää mikä minun kalorimääräni on per päivä? 1200 kcal. Tiedän, se on turkasen vähän, mutta ei mahdoton. Tänään tosin mokasin parissa kohtaa ja määrä oli 1550 tälleen eka päivänä. Aika tarkkana saa olla, mutta äkkiä sitä oppii. Nälkä ei ole ollut. Vettä juon noin 3 l päivän aikana.
Mitäkö söin tänään? Tuorepuuroa + kiivin, kanasalaattia, pähkinöitä, rahkaa, tonnikalaa, raejuustoa ja makaronia. Ruokavälit ei venyneet vaan söin tosi tasaisesti koko päivän ajan.
Heti huomenna testataan taas naista, sillä meillä alkaa koulutus töissä ja kaksi päivää istumista, skarppina olemista ja viisauksia miettien voi saada ajatukset juoksemaan kohti suklaanmakuisia herkkuja. On vaan pakko työntää ne ajatukset pois mielestä ja popsia vaikka kurkkua.

Miten teidän alkuvuoden treenit ovat sujuneet? Nouseeko rauta vai taittuuko kilometrit? Kuka osallistui Finlandia hiihtoon? Allekirjoittaneella on kilsoja tälle talvelle NOLLA, latuja ei näillä hoodeilla ole ja loputkin lumet suli pois. Finlandian piti olla ohjelmassa, mutta se jäi. Onneksi veljen vaimo piti lippua korkealla sillä saralla.


        Myöhästyneet ystävänpäivätoivotukset kaikille Blogimme lukijoille!  ( foto:Studio Adeleide )                
                                                                       Ekaterina


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kun training planit vesittyy...

Viimeiset viikot ovat olleet matalalentoa treenien suhteen. Kaikki isommat, pidemmät ja tärkeämmät treenit ovat jääneet tekemättä ja olen päässyt ehkä kerran salille, muutaman kerran uimakouluun uimaan ja tavallisille vajaan tunnin lenkeille. Syynä ne tavalliset: sairasteluja, kiireitä, puolison työmatkoja. Lapsiperheessä ei tarvita kuin yhden tekijän muutos niin arki heilahtaa pois raiteiltaan. Meillä se oli kuopuksen viikon kestänyt keuhkoputkentulehdus ja miehen samaan aikaan osunut työmatka... 

Yriti tottakai tehdä jotain treeniä kotonakin, suosikkejani kuntopiirejä. 



Näinhän siinä suunnilleen kävi: äiti ehtii ottaa varusteet esille ja raivata vähän tilaa itselleen (eniten ajatuksissaan), niin johan lapset ehtivät siihen väliin, läikyttävät, sotkevat, sekaantuvat, vievät kahvakuulan! 


Usein saankin tehdä punnerrukset, vatsalihakset ja selänojennukset ylimääräinen matkustaja selässäni! Tai no, en pysty kuin muutamaan punnerrukseen lapsi selässä, ellen vaihda nk. naisten punnerrukseen. 

Pääosin viime viikot ovat siis menneet ei-toivotusti treenien suhteen. Yritän kuitenkin keskittyä katsomaan siihen mitä jatkossa pitäisi tehdä, en siihen mitä ei taaskaan tullut tehtyä... Tässä viime viikkoina on korostunut se miten tärkeää olisi saada urheilu osaksi päivärutiineja, niin ettei sitä joudu erityisesti poikkeustila-henkisesti järjestämään, vaan lenkit ja lihaskunto kuuluisivat päiväohjelmaan yhtä itsestäänselvästi kuin nukkuminen ja syöminen. Voi kunpa työmatkani olisi poljettavan mittainen! Karjaalta on Helsinkiin noin 80 kilometriä, sitä ei polkaise tuosta vain... (Paitsi yksi tuttavani, joka kertoi pyöräilevänsä kesällä tuon matkan silloin tällöin - niinpä siis ehkä minäkin!)

Mutta eihän tämä pelkkää surkeutta ole ollut. Uimakoulun opit ovat olleet hyviä ja erityisesti selkäuinnin opettelu oli mielenkiintoista... Opin erityisesti miten paljon tykkään kroolista, kun olin niellyt puolisen litraa kloorivettä puutteellisen selkäuinnin  hengitystekniikkani takia. Lisäksi yhden lenkin sain juoksenneltua mukavasti asettamaani tavoitevauhtia 6min/kilometri. Sitä on tarkoitus toki parantaa, mutta tämänhetkisiin peruslenkkeihin verrattuna, joilla vauhtini on ~6:30, se oli hyvä saavutus! :) 
Ja sokerina pohjalla, törmäsin piristävään kuntotestiin jossa piti kokeilla montako punnerrusta saa minuutissa, sain tulokseksi 36! Tavallisia suorin vartaloin tehtäviä punnerruksia siis. Sillä pärjäisi erinomaisesti ikäluokkani miestenkin tulostaulukossa. Arvelin saavani parikymmentä, joten tuo oli kiva yllätys - eron teki ehkä se että yleensä punnerran osana kuntopiiriä, ja silloin muut liikkeet syövät osan voimasta. Tarkistin tuloksen vielä seuraavana päivänä, 36 menee juuri minuutissa, sitten loppuu voimat. 


Kai tästä voi päätellä että voimaa on, vaikkei aerobista treeniä ole niin ehtinyt tehdäkään. 


(Täytyy taas ostaa isompi kahvakuula, kun lapset heittelevät samaa!)

Joten eteenpäin mennään, sanoi mummo lumessa, ja vielä kun täältä se lumikin on jo hävinnyt, niin eipä voi kun mennä eteenpäin vain! 

Hyviä treenejä!
-Katja HK

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Voimakkaat ihmiset ja mielenhallinta

Olen monesti miettinyt miten käyttäytyisin, jos sairastuisin vakavasti tai joutuisin onnettomuuteen ja loukkaantuisin.
Sairaanhoitajan työssäni olen kohdannut monenlaisia ihmisiä ja voisin karkeasti ajatella kahta eri kategoriaa. Joko - Tai.
1) He, jotka ottavat elämäntilanteen haltuun ja taistelevat toimintakyvyn puolesta.
2) He, jotka lamaantuvat ja joita ei tahdo saada enää mukaan kuntoutusprosessiin 100% tahdolla.

Tottakai asiaan vaikuttaa vamman laatu, halu, optimismi/pessimismi, tukiverkosto, tausta, sairaanhoito, laitos, kuntoutus jne jne jne. Mutta menen, kuten sanoin, karkealla linjalla tässä jutussa. Ja jokaisen ihmisen kokemus ja voimavarat on ihan omanlaiset. Koskaan ei voi sanoa "kun minäkin sitä ja tätä!" Tai voi kyllä sanoa -mitä sitä valehtelemaan- sillä usein esimerkillä ja muiden kokemuspohjalla on uskomaton voima! Mutta voimattomuuden suossa voi olla hankala ottaa vastaan, juuri silloin, kun pitäisi puskea eteenpäin kuin pieni eläin.

Minunkin ajatukset siitä miten reagoisin, jos vaikka loukkaantuisin ja prognoosit olisivat melkoisen huonot (tyyliin: "et ikinä enää kävele"), ovat vaihdelleet melkoisesti.

Ajattelin ensin, että olisin varmaan se, joka säästäisi kaikki pillerit ja vetäisi pienen kooman ja jäisi sänkyyn mähisemään. Kiukuttelisin kaikille ja heittelisin hoitajia lautasilla sängystä, kun tulisivat ovesta sisään (btw: minä olen ollut se hoitaja, jota kohti lautanen on lentänyt). 
Kiroilisin ja olisin maailman kauhein potilas (olisin sitä varmasti joka tapauksessa. uskon vakaasti siihen, että sairaanhoitajuudella voi olla asian kanssa jotain tekemistä;).
En suostuisi kuntoutukseen kuin pakollisen verran.
Tai sitten luovuttaisin hiljaisesti masentuen. Makaisin sängyllä ilmeettömänä ja miettisin miten elämä meni jo.

Sitten aloin miettimään tarkemmin, että oikeasti, miten niin luovuttaisin? Se ei olisi minun tyyliä. Onpa elämässä tapahtunut mitä tahansa niin aina olen selvinnyt. Elämän itkuja olen kyllä itkenyt raivoisastikin, mutta lopulta olen mennyt ja tehnyt. Siksi monien lähipiirissäni on vaikea ymmärtää esimerkiksi kipuja, joita reuma väkisinkin tuo tullessaan, mutta ne ei näy ulospäin. Sitä tottuu tiettyyn fyysisen kivun määrään ja elää sitten sen mukaisesti. Uskoisin, että minä olisin itselleni ja hoitavalle lääkärille se vaativa potilas, joka vaatisi kaiken mahdollisen avun ja tuen itselleen ja perheelleen. Tulisi tietynlainen tsemppi päälle ja treenaisin itseäni vamman/ sairauden rajoissa parempaan kuntoon.

Ken tietää etukäteen? Ei kukaan. Ihmisen henkiset voimavarat on lopulta arvaamattomat. Koskaan ei voi etukäteen tietää miten kukakin reagoi. Ja toivottavasti sitä päivää ei tule, että joutuisi tällaisia pohtimaan itse tilanteessa. En toivo sitä itselleni enkä muille. Ja mitä järkeä näitäkään on miettiä etukäteen? No, olen vaan sattunut viime aikoina lukemaan monista ns. onnistumisista, vahvojen ihmisten tarinoita ja väkisinkin olen sitten päätynyt miettimään syntyjä syviä.

Ihailen tosi paljon yhtä ihmistä, jonka tarinan luettuani aloin miettimään miten suuri merkitys hyvällä fysiikalla ja mikä merkitys ihmisen psyykellä on, JOS vammautuisi tai sairastuisi vakavasti.
KARINA HOLLEKIM, norjalainen ex-basehyppääjä, joka eli extreme urheilulla, Red Bull teamissa. Hän matkusteli ympäri maailmaa tekemässä työnantajalleen hommia ja laski maailman vuorilla, kiipeili ja hyppi näitä kuolemanhyppyjä mielensä halliten. Kunnes eräänä päivänä laskuvarjo ei auennut kunnolla tai kieppui tuulen voimasta ja hän loukkaantui tosi pahoin. Tuloksena murtumia koko kehossa, mutaa auki revityissä reisissä --->vakavat tulehdukset. Monien vaiheiden jälkeen nainen taisteli itsensä ylös sängystä  ja treenasi itsensä jaloilleen. Toipuminen kesti ja kesti, leikkauksia tehtiin useita kymmeniä ja kipulääkityksiä koitettiin säätää oikealle tasolle.



kuvat googlesta/pictures from google

Eräässä tv pätkässä näytettiin, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen pieneen rinteeseen laskemaan ja lopulta vanhassa tutussa porukassa vuorelle kiipeilemään. Vaikka hänen täytyi VETÄÄ kädellä toista jalkaa tiukoissa paikoissa lahkeesta eteenpäin niin nainen KÄVELI ylös keski-Euroopan vuorelle. Hän ei antanut periksi! Eikä halunnut antaa omia tavaroitaan muiden kannettavaksi. Itsepäisyyttä, hulluutta, peräänantamattomuutta!
Tänä päivänä hän kiertää luennoimassa maailmalla ja harrastaa ilmeisesti kaikkia muita lajeja paitsi hyppäämistä. Ja ihan vastikään hänestä tuli myös äiti! Kyllä, seuraan tiiviisti mitä hänelle kuuluu :)

Häneltä on ilmestynyt pari kirjaa. Ja Suomen tv:ssakin on näytetty dokkari tästä naisesta.
En tiedä lopulta miksi tämä niin sykähdytti minua. Ei ainakaan pelkästään sankaritarinamaisuus. Se jokin on naisen henkisessä voimassa ja rehellisyydessä.
Myös se, että hän on tehnyt elääkseen sen mitä hän on halunnut riskeistä huolimatta! Hän kertoo, että basehyppääjät tajuavat kuoleman riskin olevan läsnä joka hypyssä. Mutta he elävät täysillä ja nauttivat elämästään 100%. Miksi himmailla, kun oikeasti voi tehdä asioita omalla tavallaan A4 elämän sijaan!? Ehkä ihailen häntä myös siitä syystä, että hän on uskaltanut tehdä omista unelmistaan 100% totta.

Tähän jatkoksi voisin mainita myös Pekka Hyysalon, suomalaisen sisupussin. Hän loukkaantui snoukkakuvauksissa. Häneen en ole tutustunut tarpeeksi esitelläkseni häntä tässä vielä. Mutta joka tapauksessa positiivisuus ja taisteluhenkisyys on kyllä tässäkin avainsanat!
kuva googlesta


Ja lähipiiristä löytyy myös taistelijoita. Reumaa sairastava sukulaismies, joka ei paljon kipujaan valittele. Hän jaksaa sinnitellä leikkauksesta toiseen, touhuta ja tepsutella eteenpäin. Siinä vasta esimerkkiä!

Ja oma tyttäreni on myös melkoinen sisupussi. Jo n. 2 vuotiaana, kun pyysimme häntä antamaan periksi jossain asiassa, hän katsoi hymyillen suoraan silmiin ja kysyi: "mistä sitä periksi saa?" Hän saattoi jo 4 vuotiaana ensin kiukutella ettei osaa pyörittää hulavannetta kunnolla. Hulavanne lenteli pitkin pihoja, mutta sitten rauhoituttuaan hän aloitti harjoittelemisen ja harjoitteli niin kauan, että osasi! Sitten vannetta pyöriteltiin polvilla seisten, kävellen, juosten ja ties miten päin. Sama oli luistelun kanssa. 2 vuotiaana hän sai luistimet jalkaansa ensimmäistä kertaa eikä antanut pitää kiinni, koska "MINÄ ITTE". Niin tyttö veteli pitkin Pietarilaisen puiston lammen jäällä kuin olisi aina luistellut. Ehkä hän on perinyt jotain minultakin? Ehkä siis minussakin on jotain periksiantamattomuutta?
kuva: Katja/Studio Adeleide/Haastajat blogi


Mielenhallintaa on helpompi ajatella siinä vaiheessa, kun on vaikeaa, mutta miksi sitä ei voi tuoda arkeen ylipäänsä. Hallita tekemisiään sinne suuntaan kuin haluaa. Jos on tavoite niin miksei uskoisi siihen ja tekisi sen eteen kovasti töitä?

                                       Tässä ainakin minulla on vielä kovasti tekemistä! 

                                                                     Ekaterina


Ps. Kukaan ei selviydy yksin. Ihminen tarvitsee tuekseen läheisiään, on heitä sitten yksi tai useampi.